Vain muutaman metrin päässä mies sovitti pikkutakkia. Tumma ja vähän erikoisella tavalla komea. Silmät veivät melkein kaiken huomion. "Kyllä hiukset ylhäällä on tosi hyvä", hän vielä toisti äänellä, joka sai Minnan sisällä aikaan lämpimän tunteen. "Niin vähän jo itsekin ajattelin", Minna hymyili enemmän omalle tyttöiselle reaktiolleen kuin millekään muulle.

"Ja nuo vaatteet vetää huomion puoleensa varmasti", mies hymyili leveämmin. "Ei kai liikaa. Ajattelin näitä työpaikkahaastatteluun", Minna kääntyi peiliä kohti ja alkoi epäillä valintaa. "Ihan sopivasti. Ei mihinkään valita sitä, joka ei jää mitenkään mieleen. Minkälaista paikakkaan haet?", mies arvioi. "Markkinointia", Minna mietti, onko hame vähän liian erikoinen. "Markkinointipuolelle hakijalle nuo on ihan täydelliset. Siitä vaan", mies virnisti, nyökkäsi ja lähti viemään takkiaan pois.

Minna katsoi varovasti miehen perään, mutta ei halunnut tuijottaa. Kyllähän maailmaan miehiä mahtuu ja noin komeitakin. Ehkä jossain vielä on yksi vapaana minullekin. Hän katsoi hymyillen uudelleen peilikuvaansa ja oli erittäin tyytyväinen. Nyt ei tarvitse kuin olla oma osaava itseni, niin pääsen uuteen ja parempaan paikkaan. Ehkä sieltä löytyisi sopiva mieskin.

Puhelusta lähtien ajatukset karkasivat sinne tänne, mahdolliseen uuteen työpaikkaan, ikkunan ohi lentävään lintuun, vinksin vonksin olevaan paperipinoon, milloin mihinkin. "Mitähän sitä laittaa päälleen", Minna kävi mielessään läpi vaatekaappiaan ja päätti, että nyt oli oikea hetki pyörähtää siina kaupassa, jonka ikkunalla oli ihana hame.

Äkkiä hän nappasi käsilaukkunsa ja lähti miettimättä enää pätkääkään töitään. Kaupan näyteikkunan edessä hän pysähtyi. Siinä. Mallinuken päällä oli piehmeästi kaareutuva musta neulepaita ja hauskasti vinoon leikattu ruudullinen hame. Ei ollenkaan sellainen, mitä hän yleensä ihaili.

Täsmälleen sama kokonaisuus löytyi kuin löytyikin sopivassa koossa ja Minna suunnisti sovituskoppiin. Paita Hame sopi hienosti ja niin neulekin. Minna astui ulos kopista nähdäkseen peilikuvansa hieman kauempaa. Aika hyvä. Entä jos nostaisi hiukset ylös. Minna nosti hiuksensa yllemmäs ja kääntyi sivuttain peiliin.

"Ehdottomasti noin. Näyttää yhtä aikaa upealta ja sähäkän seksikkäältä", kuului takaa miehen naurava ääni. Minna säikähti ja tipautti hiukset alas.

Niin kului viikko, kaksikin ja lähetetty työhakemus pyöri mielessä. Pitäisiköhän etsiä joku toinenkin, jota kokeilisi. Aamut työpaikalla lipsahtivat rekrytointisivuja selaillessa. Iltaisin tuli käytyä lenkillä ja ihailtua vastaan tulevia koiria ja yleensäkin kaikkea. Koskaan ennen Minna ei ollut huomannut niin paljon asioita ympäriltään kuin nyt. Jopa penkillä istuva mummo tuntui hymyilevän ystävällisesti, kun ennen sitä oli ajatellut vanhoja ihmisiä yhtä kärttyisiksi ja piipikkäiksi kuin kaktus. Ehkä elämä on kiinni siitä, miten sitä katsoo.

Töissä oli taas tavallisen harmaa päivä. Harmaat seinät ja harmaat ihmiset, jotka jauhoivat samoista asioista kuin ennenkin. Ajatuksissaan Minna pyöritti lusikkaa kahvikupissaan, vaikka kahvi oli varmaan jo viilentynyt. Mihinkäpä siinä olisi kiire ollut. "Ti ta ta ta tada da", puhelin soitti omaa järkyttävää säveltään. Numero ei näyttänyt tutulta. "Minna Suvela", hän vastasi vaisusti.

"Täällä Raija Koskela Casimir Oy:stä hyvää päivää", pirteä ääni herätti hänet niin, että joku katsoi hänen hätkähdytään. "Päivää", hän kokosi itseään. "Laitoit meille hakemuksen tähän markkinointikoordinaattorin paikkaan ja me haluaisimme kutsua sinua haastatteluun. Olisiko sinulla torstaina kymmeneltä aikaa tulla käymään?" ääni jatkoi ja sanat voitelivat hunajaa Minnan korville. "Kyllä se varmasti onnistuu", hän mietti kuumeisesti kalenteriaan ja päätti, että olkoon mitä oli. Niin he sopivat haastattelusta ja Minna lähti kohti huonettaan niin kevyessä olotilassa, että lattiakin tuntui olevan ainakin kymmenen senttiä jalkojen alapuolella.

Minna painoi send nappia vasta illalla perusteellisen mietiskelyn ja sanojen haeskelun jälkeen. Hakemuksen tekeminen oli kuitenkin helppoa, kun päätti kerrankin olla täsmälleen oma itsensa, ilman mitään yli- tai alisanoja. Sinne siis meni. Toivotaan, että tärppää.

"He he heeei. Tää on elämää. He he heeei. Se mut sytyttää", huoneisto raikui järkyttyneenä pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Vitsi, mä haluan vaikka koiran. Ei iltoja voi mitenkään olla hiljaa yksin. Tai kissan", Minna käveli sohvalle ja kiersi kanavia. Hän pysähtyi katsomaan eräällä kanavalla pyörivää chattia.

Ihmeen paljon sielläkin oli ihmisiä. Ehkä ne ei olleetkaan mitään epätoivoisia tapauksia, niin kuin mies aina muisti sanoa. Ehkä ne on samanlaisia kuin minä. Mietteissään Minna naputti sormellaan kaukosäädintä. Ehkä jossain vaiheessa voisi alkaa miettiä seuran etsintää, mutta mikäpä kiire tässä. Minähän olen nuori vielä ja biologinen kellokin on kai rikki. Irvistys.

Hissin ovet sulkeutuivat Minnan takana. Edessä harmaaseinäinen käytävä johdatti kohti huoneriviä. Talo oli vanha virasto, josta ei muutosten jälkeenkään oltu saatu muuta kuin täsmälleen viraston oloinen paikka. Kylmät väreet kulkivat selkää pitki, kun korot kopisivat ja askel askeleelta kohti omaa työhuonetta. Ovi kiinni selän takana ja ilkikurinen hymy valtasi Minnan kasvot. "Hih, minä maailman tunnollisin työntekijä. Miksi en käyttäisi aikaani tärkeämpään kun tuohon projektiin", hän tönäisi projektimapin pois silmistään ja alkoi käynnistellä konetta. Mitähän niitä työnhakusivustoja nykyään oli. Molli ja rekry kai ja jotain muuta.

Hakukone avasi eteen monta mahdollisuutta ja Minna siirtyi ensimmäisille sivuille. Aika kului kuin siivillä. Pari paikkaa oli tosi lupaavia. Sellaisia takuulla erilaisia. Uskaltaisinkohan täällä alkaa tekemään hakemusta. "Ti ta ta ta tada da", puhelin alkoi soida ja herätti Minnan unelmista. No, kai ne työtkin on tehtävä, mutta tänään lähtee ainakin yksi hakemus liikkeelle. Minna vastasi puhelimeensa niin iloisella äänellä, että pomo linjan toisessa päässä vallan häkeltyi.